Ja sitten se yömaasto:
Cherry - Rufus
Nautittuamme ällöttävän näköisistä, mutta oikein herkullisista herkuista rätisevän nuotion (joka kahdesti yritti levitä oikeaksi kokoksi) äärellä oli aika suunnata hakemaan Rufus pihatosta uudelleen töihin. Suuntasin iloisena kohti karvaisten ponien asuinsijaa, mutta hymy hyytyi nopeasti kun sain hevosen silmiini. Ennen niin kauniin ruskea liinaharja oli muuttunut harmaanruskeaksi mutapalloksi. Se katseli minua viattoman näköisenä, mutta lämpöiset silmät ja hörökorvatkaan eivät aivan tuosta vaan saaneet temppua anteeksi.
”Miten on edes mahdollista saada itsensä tuon näköiseksi lumisessa maassa”, huokaisin lannistuneena. Onneksi taskujeni pohjalle oli jäänyt muutama omenaherkku, joten pyydystämiseen ei kulunut kuin muutama minuutti. Tosin lahjontahetken jälkeen sylissäni ei ollut suinkaan vain yhtä pientä haflingeria, vaan neljä herkkujen makuun päässyttä nälkäistä hevosta. Olikin pienoisen työn takana saada pelkkä Rufus ulos aidoista, etenkin kun kahdesti hevonen meinasi lähteä ihan omille teilleen syömään.
Selvisimme kuitenkin talliin saakka yhtä matkaa. Jäin jälleen hoitamaan ratsuani pesupaikalle, siitä onkin kovaa vauhtia muotoutumassa lempipaikkani hoitamiseen. Kumisualla hinkatessani kävi mielessä kyllä monta kertaa koko hevosen peseminen, mutta en siihen kuitenkaan keskellä yötä jaksanut ryhtyä. Kun kello löi puoli kaksitoista, oli aika varustaa hevonen. Minun lisäkseni maastoon lähti Taru ja Ulle Väröllä ja Raibella, ja meidän lisäksemme muutama tallin ulkopuolinen ratsukko. Rufus tapansa mukaan käyttäytyi hienosti varustaessa, joskin se oli melko hämillään toisesta ratsastuskerrasta, vieläpä keskellä yötä.
”Hei Cherry, voitko pitää Väröstä kiinni pienen hetken, että pääsen selkään?” kysyi Taru taluttaessaan ratsuaan ulos.
”Toki! Tulen heti!”
Ulkona oli oikeastaan yllättävän lämmin, sillä tuuli oli laantunut illan aikana ja olin saanut enemmän vaatetta päällenikin. Ehkä se säätiedotus sittenkin pitää paikkansa tulevan yön osalta. Joka paikassa oli tähän aikaa jo säkkipimeää. Pihavalotkin oli tallilta sammutettu, ja maisemaa valaisi vain siellä täällä olevat kurpitsalyhdyt. Panostus maastoonkin oli valtavan suuri! Ympäristöstä ei kuulunut kuin yksinäisen pöllön huhuilua, siitä samasta suunnasta mihin loistava valo kurpitsoista pian johtaisi pienen joukkomme. Värö tapansa mukaan oli jo kovasti menossa, kun Taru pidensi hieman sen jalustimia. Nuori ruuna ei selkeästi ollut montaa kertaa osallistunut yöratsastukseen, oikein fiksu valinta taas Tarulta. Toki jos halloweeniin haluttiinkin ruumiita niin sitten…
Kun Taru oli saatu onnellisesti satulaan, suuntasin takaisin talliin hakemaan oman ratsuni. Ruuna oli jo aivan nukuksissa pesarin naruissa, mutta heräsi kyllä kun lähdin hinaamaan sitä kohti ovea. Pihalla muut olivatkin jo ratsailla ja pikkuhiljaa järjestäytymässä jonoon, joten kiskoin nopeasti jalustimet alas ja aloin nousemaan selkään. Se tosin ei mennyt kuin oppikirjassa, sillä kaikessa kiireessä olin unohtanut kiristää mahavyön kunnolla. Ruuna otti muutaman askeleen sivulle minun valuessani satulan kanssa sen vasemmalle puolelle. Taru ja Ulle räkättivät sähläämiselleni päin naamaa (sillä seurauksella että Värö meinasi jo poistua paikalta ja Raibekin käytti tilaisuuden hyväkseen suunnatessaan syömään pystyyn jäätyneitä ruohonkorsia…) Ei muuta kuin mahavyö auki ja satula takaisin oikealle paikalleen. Rufus pullisteli jälleen samalla tavalla kuin pesupaikallakin, josta syystä en saanut vyötä tarpeeksi kireälle heti. Ongelma oli loppujen lopuksi kuitenkin melko helposti ratkaistavissa, kun kapusin satulaan suuren kiven päältä. Onneksi ruuna on vain ponikokoinen, sillä sama ei ehkä olisi toiminut suurelle puoliveriselle järkäleelle.
Minä olin jonossa toiseksi viimeisenä ennen Ullea ja Raibea. Pienellä ruunalla takanamme oli kauhea kiire, eikä kyllä voi sanoa että Rufuskaan kovin rauhassa olisi ollut. Onneksi olin saanut mahavyön kiristettyä vielä tallinpihassa, sillä nyt taivaltaessamme keskellä kynttilöiden valaisemaa metsäpolkua se ei enää olisi ollenkaan niin helppoa. Osa hevosista, esimerkiksi porukkaa vetävä Värö, olivat pimeästä melko varuillaan ja useampaan otteeseen matkan aikana joku hevonen pomppasi metsän puolelle väistäessään jotain pelottavaa. Rufustakin epäilytti varjojen leikki puiden rungoissa, mutta rohkeasti se talsi edellä kulkevan ponin perässä.
”Ja sitten ravia!” kuului edeltäpäin Tarun heleällä äänellä, joka hiljaisessa yössä kuului kristallinkirkkaana pitkälle joka suuntaan.
Ratsuani ei edes tarvinnut pyytää eteen, kun hevoset sen edellä siirtyivät hölkkään. Pienellä ponilla oli kova työ pysyä edessä kiitävän Värön perässä, mutta Rufus sentään käyttäytyi asiallisesti toisin kuin takana villisti pomppiva Raibe. Se ei todellakaan olisi halunnut jäädä jonon viimeiseksi, eikä ainakaan muista jälkeen. Lyhyillä töppöjaloillaan sillä oli täysi työ pysyä muiden mukana.
Ravailtuamme arviolta parikymmentä minuuttia metsäpolusta leveämmäksi tieksi muuttuneella reitillä, siirryimme hetkeksi käyntiin. Olimme saapuneet peltojen välissä kulkevalle hieman epätasaiselle tielle, mutta varmajalkainen ratsuni ei kompuroinut kuten edellä kulkeva minulle melko tuntematon hevonen. Oli aivan hiljaista, vain tasainen kumina hevosten kavioista rytmitti kulkuamme. Melko varoittamatta pakkanen oli alkanut kiristyä hieman, joskin sen huomasi ainoastaan huuruavasta hengityksestä. Hiuksiin muodostui huurretta ja ne menivät hetkessä aivan takkuun, lähestyvän talven ihania puolia sekin. Nautin kävelystä aivan täysillä, sillä eihän tällaista suinkaan joka päivä pääse kokemaan. Vielä muutaman minuutin talsittuamme saavuimme oikein näyttävästi valaistuun kohtaan, jota oli selkeästi lavastettu aikaisempaa reittiä enemmän. Vaikka ensisilmäyksellä näyttikin, että kaikki oli vain lavastusta, lähti yllättäen vierestäni liikkeelle luurankopukuinen ihminen ja minä säikähdin (jälleen) niin että sydän jätti muutaman lyönnin väliin.
”Otetaanpa kuva tallin seinälle!” kehotti luuranko. Taru ohjasi meidät järjestäytymään taustaa vasten, ja vaikka meillä ei enää ollutkaan kaikkia maskeerauksia päällämme osasin kuvitella, kuinka ihana kuva meistä tulikin napattua.
”Hei luuranko, et sinä haluaisi ottaa kuvaa myös pelkästään minusta ja Rufuksesta?” kysyin toiveikkaana.
”Tottahan toki!” sain vastaukseksi ja nyt vasta tunsin äänestä Tantun. Tämä kuva tulisi päätymään omaan kaappiini.
Tämän jälkeen jatkoimme matkaa eteenpäin ja saavuimme suurelle sänkipellolle. Lähdimme kiertämään sitä ravissa, mutta pian korviimme kantautui kehotus nostaa laukka. Heti luvan saatuaan Värö sinkaisikin laukalle ja kaikki jonossa olevat ratsukot sen perässä. Oli hieman vaikeaa pysytellä jonossa omalla paikallaan, sillä Rufus olisi halunnut ottaa kunnon kilpailun muiden kanssa. Minun puolestani sen voisi kyllä säästää valoisaan aikaan, kun vaikka näkee mihin on menossa eikä tarvitse sokeana luottaa edellä menevään. Vaikka polkuamme toki edelleen oli valaistu sinne tänne sijoitetuilla lyhdyillä. Vaikka alkuun kaikki olikin sujunut varsin hienosti, levisi pakka muutamassa sekunnissa, kun Raibe lähti iloisesti pukitellen ohittamaan Rufusta. Kuitenkin melko kokeneena ratsastajana näin tilanteen vaarallisuuden ja aloin heti jarrutella Rufusta, mutta ei se halunnut jäädä edellä kiitävistä hevosista jälkeen. Raibe villitsi myös Värön mukaansa riehumiseen, ja pian siihen liittyi myös yksi tallin ulkopuolisista hevosista. Yhtä nopeasti kuin tilanne oli alkanutkin, oli se jo ohi. Hämärässä näin varsin hyvin kuinka Ulle päätyi Raiben äkkikäännöksestä maahan ja hyvin itseensä tyytyväisenä ruuna jäi seisomaan ratsastajansa viereen. Myös Värö pysähtyi nopeasti Tarun suutahdettua sille, eikä kolmaskaan hevonen nähnyt mielekkääksi jatkaa riehumista yksinään. Naureskellen Ulle kömpi ylös maasta, napautti Raibea hellästi turpaan ja hyppäsi takaisin satulaan. Tämän jälkeen Taru kehotti nostamaan uudelleen laukan ja erityisesti hän painotti, ettei Raibella ole mitään asiaa lähteä muiden ohi.
Vauhdikkaan laukkapätkän jälkeen ravailimme vielä hetkisen hieman kumpareisemmalla maastolla, jonka jälkeen hevosten annettiin hengähtää hetki. Joukosta kuului iloista rupattelua eikä ketään väsyttänyt, vaikka kello lähtentelikin jo yhtä yöllä. Hevosistakin oli vauhdin huumassa kaikonnut pienoinen epävarmuus pimeyteen ja innokkaasti ne tarpoivat eteenpäin. Edessäpäin alkoi jälleen näkyä voimakkaammin valaistu kohta, jonne päästyämme pystyi huomaamaan saapuneemme jonkinlaiselle lähtöalueelle. Taru käänsi pohjoisruotsinhevosensa meitä kohti ja selosti viimeisen puolen tunnin ohjelman meille.
”Saatte valita, jatkatteko tästä eteenpäin yksin vai kahden. Teidän tehtävänne on selvitä tästä pisteestä takaisin tallille, suorittaen reitin varrelta löytyviä pieniä haasteita. Tallilla nähdään, jos nähdään!” Olin tietysti heti aivan innoissani lähdössä yksinäni, ja kun muutkin reitille osallistuneet halusivat lähteä yksin, sain luvan lähteä ensimmäisenä matkaan. Taru näytti minulle vielä suurinpiirteisesti suunnan, vaikkei sitä ollutkaan vaikea päätellä horisontissa näkyvän valonkajon takia.
”Varo halloweenin henkiä!”
Lähdin kävelemään kohti uudelleen valaistua reittiä. Heti mutkan taakse kadottuani minua kohti laukkasi musta luurankohevonen (melko paljon taitavammin toteutettu kuin oma yritykseni aikaisemmin illalla) ja sen selässä itse Kuolema. Epäilen vahvasti, että ratsuna oli Hille, mutta ainoa paljastava piirre oli kyllä sen herasilmä.
”Tervetuloa ensimmäiseen tehtävään. Sinun tulee selvitä tämän suon yli ennen aamunkoittoa ja mikäli epäonnistut siinä, tulet olemaan Kuoleman oma” huh, mitkä repliikit hahmolle olikin kehitetty. Nopeasti ohjeesta kiitettyäni lähdin suuntaamaan kohti valojuovaa, joka mutkitteli suon yli. Matkan varrelle oli pystytetty muutamia kylttejä, kuten ”Varo suon uhreja, halloweenin aikaan ne heräävät eloon”. Vaikka tässä ei sinänsä ollut mitään tehtävää ja Kuolemakin seurasi perässä vahtien, että kuljen varmasti oikeaa reittiä, oli matka toteutettu jälleen aivan mielettömän hienosti. Suosta könysi ylös luurankoja ja sieltä täältä kuului huhuilua, molskahduksia ja ulvontaa, mutta mitään ei tietystikään tapahtunut. Päästyämme turvallisesti suon yli Kuolema jätti meidät, ja oli aikamme jatkaa eteenpäin.
En tälläkään kertaa ehtinyt kävellä kuin parikymmentä metriä, kun seuraava hahmo laukkasi luokseni. Hevonen oikein hohti valkoisena, sillä sen päälle oli kokonaisuudessaan vedetty jonkin sortin valoverkko. Selässä istui herra kummitus valkoisen lakanansa kanssa. Epäilen vahvasti, että karvainen hevonen oli Jörri.
”Täällä sinun tehtäväsi on selvitä kummitustaloni läpi ennen aamunkoittoa, tai muuten kohtalonasi on jäädä kummittelemaan tänne kanssani ikuisiksi ajoiksi.”
Kummitustalo ei ehkä ollut aivan perinteisen mallinen, vaan ennemminkin matalilla ”seinillä” rakennettu labyrintti. Vaikka se ei ensisilmäyksellä näyttänyt alkuunkaan vaativalta, oli tehtävän suorittaminen loppujen lopuksi pitkä ja hankala prosessi. Päädyin umpikujaan useammin kuin laki sallii, ja usein väärältä reitiltä löytyi jotain talon tavaraa, kuten haalistuneita valokuvia ja rikkinäisiä peilejä. Jälleen aivan upea luomus, tämä maasto kerta kaikkiaan oli unohtumaton kokemus!
Selvittyämme Rufuksen kanssa suosta ja kummitustalosta törmäsimme vielä kolmanteen hahmoon. Tällä kertaa lyhyen kävelyn jälkeen meitä vastaan laukkasi liekehtivä hevonen tulipunaisen ratsastajansa kanssa. Edessä oleva risukko roihusi punaisena. Jälleen sain kuulla ohjeet hyytävällä äänellä, joskin Tantun ääni kuului varsin selkeästi loppua kohti hiipuvan rooliäänen takaa. Tuo tyttö kyllä osaa pitää hauskaa!
”Sinun tehtäväsi on selvitä palavan metsän läpi aamunkoittoon mennessä, tai muuten kohtalonasi on jäädä elämään kanssani ikuisiksi ajoiksi tähän liekehtivään metsään.” Kieltämättä metsä näytti todella palavan ja savunhajunkin pystyi hyvin havaitsemaan ilmasta. Tämän on aivan varmasti toteuttanut Tanttu mahtavine päähänpistoineen. Lähdin ratsastamaan kohti punaista valonkajoa ja pujottelemaan puiden välistä kohti palavan ratsastajan näyttämää paikkaa. Se oli suuri, valaistu kivi jonka päällä näytti olevan valokuva-albumi. Ennen kuin sen luokse pääsi, piti kuitenkin pujotella ja astella oksien yli aivan tosissaan punaisen valoshown keskellä. Päästyäni kiven luokse kurkotin ottamaan albumin käteeni. Se oli vanha, nahkapäällysteinen, mutta melko ohut kuvakansio. Sieltä oli revitty paljon sivuja pois, mutta muutama sivu siellä oli vielä jäljellä. Ensimmäisellä sivulla oli muistokirjoituksia suohon hevosensa kanssa hukkuneelle ratsastajalle, aivan kuten ensimmäinen tehtävä. Toiselta sivulta löytyi autiotalolla murhatulle ratsastajalle kirjoitettuja muistelmia, missä kerrottiin myös hänen ratsunsa kuolleen samana kohtalon iltana paettuaan suoraan kivilouhokselle. Viimeiseltä aukeamalta löytyi lehtileikkeitä ja valokuvia roihuavasta metsästä. Sinä yönä tulipalon uhriksi oli joutunut tyttö hevosensa kanssa. Viimeiseltä sivulta löytyi vain kulunut, surullinen teksti: ”Tämä on totta”
Huh, kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaani. Aivan mieletön halloween, vieläpä perustuen tositapahtumiin. En todellakaan tiennyt, että Piilovuoren läheisyydessä on tapahtunut näin hurjia asioita!
Onneksi talli näkyi jo kaukaisuudessa ja melkoisen hermostuneena päätin ravailla perille saakka. Rufuskin aisti mielentilani ja oli varsin tyytyväinen päästessään liikkeelle. Nyt tallin pihakin tuntui aavistuksen ahdistavalta pimeässä, hieman loimottavassa valossa. Halusin äkkiä sisälle, mutta kotoisaan ja turvalliseen talliin päästyäni mielentila rauhoittui nopeasti. Koska olin lähtenyt radalle ensimmäisenä, olin tietysti myös tallilla ensimmäisenä, joten en pitänyt kiirettä ruunan hoitamisessa. Varusteet pois otettuani harjailin rohkean ratsun kunnolla läpi ja vasta viimeistenkin saapuessa talutin haflingerin pihattoon. Se oli oikein iloinen päästessään takaisin kaveriensa seuraan, joskin Hilleä se joutui vielä pienen hetken odottelemaan. Takaisin talliin tullessani siellä olikin jo kova vilske, kun Hilleltä, Altsulta ja Jörriltä purettiin asusteita pois. Taru ja Ullekin olivat saapuneet ratsuinensa talliin ja tekivät vielä yhdistettyä iltatallia ja yötarkastusta. Sain Tarulta kutsun jäädä heille yöksi, ja tottakai sitä kahden aikaan yöllä mielummin laskee päänsä tyynyyn kuin lähtee ajamaan kotia kohti! Vielä kerran, mahtava tapahtuma, kiitos!
Vielä kerran pakko sanoa, aivan mahtavaa että lähdit mukaan myös yömaastoon ja kahdesta pitkästä tarinasta valtavat kiitokset! Hienoa aktiivisuutta jo nyt 
Yömaastostakin onneksi selvittiin ehjin nahoin takaisin Piilovuoreen, vaikka kieltämättä mietin Värön selkään kiivetessäni että rauhallisempi ja kokeneempi hevonen olisi voinut olla parempi vaihtoehto. Ullen pienen ilmalennon jälkeen kaikki kuitenkin sujui hyvin ja saimmehan me hienon kuvan tallin seinää koristamaan kun Tanttu kerkesi myös kameran kanssa paikalle. 
Minä en tehtävärataa Halloweenina nähnytkään, mutta kaiken kertomanne perusteella Tomi, Pyry ja Tanttu olivat kyllä tehneet huimasti töitä ja kuulostipa varsin hienolta toteutukselta! Kolmikko kävikin ahkeraan kuuntelemassa tarinoita Piilovuoren ympäristön tapahtumista ja historiasta kylän vanhimmilta ennen yömaastoa. Vielä kerran kiitokset myös sinulle aivan mahtavista tarinoista, joihin on varmasti mennyt aikaa!
Palkkioksi yömaastosta saat Main&Tail -hoitosuihkeen, josta voi olla paljonkin hyötyä Rufuksen kaltaisen jouhikuninkaan kanssa, sekä heijastinliivin tulevia maastoja varten
Taru
Tärkeintä radalla olikin pitää hauskaa ja taisipa teillä kummallakin olla hauskaa, tämä oli hyvä alku lännenratsastukseen ja yhteen sen alalajeista tutustumiselle!
Täytyykin heti osallistua Pääsiäisen ohjelmaan ja alkaa suunnitella uutta tarinaa 
Lisäsin muuten sulle kaappiin kirjailijamerkin kun laskeskelin kaikki tarinasi 