Kostin hoitovihko

[Nicky]

Tuiskulan Katinkulta "Kosti"
Mamman rakas kultakimpale, kaikkien kaveri, unelmoija, tuleva kenttäratsu.



omistaja Nicky

[Nicky]

29.11.2016 Kotiutumista Piilovuoreen

Haukkasin pirteää pakkasilmaa henkeeni astuessani ulos Opelini kyydistä. Olin päättänyt tuhlata rahat hevoseen, joten minun oli edes turha valittaa siitä, että ajelin Chevroletin sijasta Opelilla, mutta toisaalta minä tulisin aina valitsemaan Kostin ennen Chevrolettia. Opel oli kuitenkin kestävä auto, joka ei ollut ikinä hajonnut käsiini. Ulkokuori oli ruma, mutta onneksi oma tummanruskea hevonen voitti kananmuotoisen auton. Siitä ei ollut kauakaan, kun olimme Kostin kanssa Piilovuoreen eksyneet, ja nopeasti olimme kotiutuneet tänne. Yksinhän Kosti vielä asusteli yksityistallissa, mikä oli hieman surullista, mutta toisaalta meillä olikin koko talli käytettävissä ja tallin ulkopuolella sosiaalinen otus näki hevoskavereitaan. Kimosta poniruunasta oli tullut ehdottomasti Kostin bestis. Raibe karkaili sen verran usein, että välillä se kävi Kostia moikkaamassa orin tarhan luona. Nykyään jos jossakin vilahti kimo mikä tahansa neljällä jalalla kulkeva olio, Kosti oli hirnumassa kaverinsa perään luullen sitä Raibeksi. 

Kosti nosti päänsä innoissaan ylös aamuheinistään huomatessaan, että minä saavuin.
"Vai oot sää just aamupalaa syömässä? Annaks sää mullekin osan? Mää unohdin kokonaan syödä aamupalan", virnistin orille rapsuttaen sitä etuharjan alta.
Kosti hörähti hiljaa hölmistyneenä, minkä jälkeen laski päänsä takaisin alas ja jatkoi aamuheiniensä syömistä. Annoin orin syödä soosinsa rauhassa ja lähdin tutkimaan yksityistallia, joka oli omalla tavallaan minulle vielä vieras paikka. Talli sisälsi neljä tilavaa karsinaa, joista yhden oli valloittanut Kosti. Mun pitää teettää tai tehdä Kostille joku hieno nimilaatta, mietiskelin ja katselin orin ovea. Kohta se olisi täynnä kaikenmaailman ruusukkeita, kun Kosti valloittaisi maailmaa. No joo. Ehkä ei ihan. Mutta pari ruusuketta olisi kuitenkin kivoja. Tallista löytyi myös satulahuone, joka ammotti tyhjyyttään. Olin raahannut sinne vain muutaman Kostin loimen ja hoitotarvikkeita. Mitä muutakaan juuri pari vuotta täyttänyt ori edes tarvitsisi. Tallista löytyi vielä rehuvarasto, josta löytyi muutama Kostin ruokapurkki. Tutkimusretken jälkeen palasin takaisin Kostin luo hymyillen:
"Joko sää oot syönyt, poitsu?"
Kosti ei edes päätänsä nostanut, vaan jatkoi heiniensä mussuttamista. Pudistin päätäni ja päätin tutustua yhdellä kerralla koko paikkaan. Ei tarvitsisi myöhemmin Kosti kädessä etsiskellä jotakin. 


Ohitin kentän, jonka taakse yksityistalli oli rakennettu. Kylmä viima iski vasten kasvoja ja minun oli pakko vetää takin vetoketju aivan leukaan asti kiinni. Kyllä minä olin aina tiennyt, että Lappi oli hieman kylmempi paikka kuin Keski-Suomi, mutta eihän se minun mielessä ollut käynyt siinä vaiheessa, kun olin työsopimuksen tehnyt ja tallipaikasta sopinut. Enää oli turha katua päätöstä. Toisaalta minä en edes katunut päätöstäni, sillä Piilovuori oli juuri sellainen paikka, mihin minä olinkin halunnut Kostin majoittaa. Nyt saatoin myös naureskella kavereille ja sukulaisille, kuinka kävin joka viikko Ruotsissa, kun jotkut heistä eivät olleet edes sinne asti päässeet. Hyötynsä siinäkin, että asui Ruotsin ja Suomen rajalle. Kanssakäyminen ruotsalaisten kanssa jäi minun osaltani aika vajavaiseksi, sillä lukion päättötodistukseen oli juuri juuri saanut kutosen ruotsista. Onneksi Kömmerinkylässä moni ruotsalainen tuntui ymmärtävän suomea, vaikka ruotsia puhuivatkin takaisin. 


Piilovuoren kaiken keskusta oli tallirakennus, jossa Kostin bestis, Raibe, asui kavereineen. En ollut minä sinne ikinä eksynyt, mutta en uskonut, että kukaan minua siitä rankaisisi, jos tallia vilkaisisin sisäpuoleltakin. Astuessani sisään talliin huomasin, ettei se ollut sen suurempikaan kuin yksityistalli. Kuusikarsinainen ja varustettuna pesupaikalla. Joissakin karsinoissa seisoi hevosia vielä syömässä aamuheiniään, mutta joitakin hevosia oli viety jo uloskin asti. 
"Hei Nicky!" kuulin iloisen tervehdyksen ja käännyin ympäri. 
Edessäni seisoi vaaleatukkainen nainen, joka näytti tutulta ja äänikin oli tuttu. Olin hänen kanssaan jo sopinut Kostin tallipaikasta ja muutenkin törmäillyt häneen Piilovuoreen saavuttuani, mutta minun nimimuisti oli todella huono.
"Hei! Mää aattelin vähän tsekkailla paikkoja, kun Kosti syö vielä aamuheiniään", virnistin naiselle.
"Joo. Ei se mitään. Hyvä, että käyt paikat tutuiksi. No miten oot kotiutunut tänne Lapin puolelle?" nainen hymyili.
"Hyvin. Täällä on kylmempi kuin etelässä, mutta ainakin asuu lähempänä joulupukkia", virnistin.
Nainen naurahti ja nappasi riimunnarun jatkeeksi yhden aamuheinänsä lopettaneen hevosen. Nainen poistui tallista kohti tarhoja iloisesti hyräillen joululauluja. Joulu tosiaan. Eipä siihenkään ollut enää pitkä aika. Tässä tuli esille ongelma siinä, kun muutin pohjoiseen: Viettäisinkö minä joulun etelässä sukulaisten kanssa vai pohjoisessa Kostin kanssa?

Kosti oli saanut ruokansa syötyä ja päätin napata orin narun päähän vieden sen kävelylle. Heitin ihan varmuuden vuoksi sille loimen päälle, sillä viima ja pakkaslukema ulkona oli sen verran hurja. Pihalla törmäsin itseni ikäiseen naiseen, joka hymyili minulle leveästi.
"Moi! Me ei ollakaan vielä tavattu. Mää oon Cherry. Taru on kertonut susta ja Kostista", nainen tervehti.
Niin joo, se joululauluja laulava nainen oli Taru, ajattelin ja taputin itselleni mielessäni.
"Hei vaan, mää oon Nicky ja tää tässä on Kosti. Osaisiks sää neuvoa jonkun pikkulenkin?" kysyin Cherryltä.
Cherry yritti neuvoa minulle mahdollisimman yksinkertaisesti jonkinlaisen lenkin, mutta heti kun nainen jatkoi matkaansa, minä olin unohtanut kokonaan naisen ohjeet. Lähdimme spontaanisti Kostin kanssa johonkin suuntaan. Senhän minä taitasin parhaiten. Kuljimme hetken tietä pitkin, jota olin ajanut autolla Piilovuoreen tullessani. Tieltä haarautui metsään päin suht selvä polku, mitä pitkin lähdimme Kostin kanssa rämpimään. 
"Tässä on kuule sitä reeniä, reeniä sulle", virnistin orille taputtaen sitä kaulalle.


Olimme rämpineet lumessa ties kuinka kauan. Niin kauan kuin minulla intoa riitti. En enää erottanut edessäni polkua ja seisoimme keskellä aukiota. Omat jälkemme takanamme olivat kadonneet lumipyryssä. Minulla alkoi olla se olo, että tahdoin vain käpertyä sohvalle villasukissa ja kaakaomukin kanssa, mutta lumihanki oli kaukana lämpimästä sohvasta. 
"Kosti, mää en sano sitä ääneen, koska me ei olla sitä. Mulle ei käy ikinä näin. Mulla on hyvä suuntavaisto", hymyilin orille hieman epävarmasti. 
Ori seisoi vierelläni aivan rentona niin kuin tämä olisi aivan jokapäiväistä. Minun kanssani se kyllä saattoikin olla. Käänsin orin ympäri ja yritin hahmoittaa edessä reittimme, jota olimme saapuneet tänne asti. Askel askeleelta kuljimme eteenpäin ja askel askeleelta tunsin, kuinka kylmä väristi kehoani. Purin huulta yhteen ja sanoin itselleni päättäväisesti:
"Kyllä me löydetään takas."
Purin huuliani yhteen ja tarvoin lumessa eteenpäin. Kosti tuntui nauttivan tilanteesta ja se vain puksutti lumessa eteenpäin. Olisipa Kosti jo ratsukoulutettu, niin minä voisin vain istua sen selässä. Ei, minä en ollut hienostelija. Yksi syy, miksi minä olin muuttanut pohjoiseen, oli se, että halusin näyttää äidilleni, että minä pärjäsin omillani enkä minä ollut minkään kynnen katkeamista itkevä, herkkä ihminen. 

Minusta tuntui, että olimme viettäneet metsässä tunteja. Ehkä joku pian huolestuisi ja lähtisi etsimään meitä. Minulla ei ollut hajuakaan kuljimmeko oikeassa kohtaa ja olimmeko edes tulleet tätä reittiä. Maassa ei ollut minkäänlaisia jälkiä ja vain tuuli ulvoi korvissa. Lihakseni alkoivat olla turtuneet moiseen voimatyöskentelyyn, jota jouduin tekemään tarpoessani lumessa, mutta en suostunut luovuttamaan. Kannnustin itseni aina astumaan yhden askeleen lisää ja joka askeleella minä pystyin siihen. Yhtäkkiä Kosti nosti päänsä ylös ja hirnahti pirteänä pyrkien hieman eteenpäin kiskoen minua mukanaan. Kuvittelin jo, että Kosti oli tullut hulluksi ja jostain saapui jokin lumihevonen, joka veisi meidät mennessään. Mutta tirkistellessäni lumisateessa huomasin edessämme valkoisen hevosen äärirajat. Juoksin innoissani Kostin vierellä, kunnes lopulta päädyimme tielle. 
"Ei jumpe, Raibe! Sää oot pelastava enkeli!" huudahdin innoissani ja olin melkein halaamassa ruunaa.
Se taas luuli, että olin nappaamassa sitä kiinni, joten se lähti karkuun ravaten Piilovuoren pihaan. Talutin Kostin suorinta tietä takaisin talliin vilkaisten samalla kelloa. Kellon mukaan olimme rämpineet metsässä vain tunnin. Pudistelin päätäni naurahtaen ja halasin Kostia. 
"Tiesithän sää, että oot maailman paras hevonen? Kyllä ois Chevroletti jättänyt tolla kelillä", hymyilin oria suukottaen sitä otsalle. 

Keli oli vielä sen mukainen, että en viittinyt lähteä ajamaan kotia, joten päätin poiketa vielä sen vaaleatukkaisen, joululauluja laulavan naisen kehotuksesta leirimökissä, joka oli tallilla kävijöiden sosiaalisessa käytössä. Leirimökissä istui muutama ihminen ja minä sain heti sisälle astuttuani kuuman kaakaomukin käteen.
"Kiitos paljon", hymyilin mukin ojentajalle.
"Oliko virkistävä lenkki?" Cherry hymyili nojatuolista. 
"Joo, oikein kiva. Pitää vaan muistaa laittaa enemmän vaatetta", hymyilin takaisin. 
En kehdannut sanoa mitään äskeittäisestä kävelylenkistä.
"Raibe vissiin saatiin kiinni?" virnistin yrittäen kehittää keskustelun aihetta.
Loppujen lopuksi juttua riitti paljonkin ja aika kului kuin siivillä. Minulla kaakaomukin antanut oli Tanttu, joka viihtyi stetsonissaan pakkasesta huolimatta, sekä Cherryn vieressä istuva nainen oli Jörrin hoitaja, Emmalotta. Cherryn kanssa huomasimme, että meistä olemmat olivat kiinnostuneita kenttäratsastuksesta, tai Cherry oli jo ratsastanut kenttää useamman vuoden. Naureskelin vain Cherrylle, että minähän voisin päästää hänet sitten Kostin selkään, kunhan se olisi vain ensin ratsastuskoulutettu. Lopulta tuli aika lähteä ja ennen Opelin putsausta kävin vielä sanomassa moikat Kostille, joka oli siirretty tarhan puolelle. Pitkien hyvästien jälkeen seurasi kauhea määrä kirosanoja, kun huomasin lumikeon, joka Opelistani oli muodostunut.


Mukava kuulla sinun ja Kostin kuulumisia, hienoa että olette kotituneet Piilovuoreen hyvin! Kostin saapumisesta voisi melkein sanoa olleen hyötyäkin, sen ja Raiben ystävystyttyä. Nyt kimo poniruuna pysyttelee karkureissuillaan usein jossakin Kostin lähellä, eikä lähde suinpäin metsään. Ovat ne kaksi kyllä aikamoinen parivaljakko, mietin jo yksi päivä että siirrettäisiinkö Raibe yksityistallin puolelle ainakin tarhaamaan Kostin seuraksi, joka hyvinkin voisi olla mahdollista. Samaan tarhaan ei ehkä kaksikkoa kuitenkaan, ties vaikka Kosti oppisi Raibelta karkurin tapoja.. Hyvä että olet myös viihtynyt Lapissa, vaikka Kömmerinkylän asukkaat osaavatkin välillä olla hankaliakin suurimman osan kommunikoidessa mieluiten ruotsin kielellä. 

Ja tervetuloa ihan rohkeasti päätallin puolelle ja leirimökkiin useamminkin, täällä kyllä kaikki kuuluvat porukkaan Hienoa että pääsit jo vähän tutustumaan muuhunkin porukkaan, leirimökki olikin syksyn melko hiljaisessa käytössä, mutta nyt lumien tultua on se tuntunut nousevan tallilaisten suosioon (liekö usein lämmitetyllä takalla osasyynsä). Lumituisku tosiaan aiheutti omat hankaluutensa löytää polkuja maastossa, huomasin saman asian käydessäni Altsulla Ullen ja Aagen kanssa pienellä retkellä. Onneksi Raibe osui paikalle ja antoi teille vihjeen tallin suunnasta Tarinaasi oli todella ihana lukea, tervetuloa vielä kerran Piilovuoreen!

- Taru

[Nicky]

18.4.2017 Jag känner en bott, hon heter Anna, Anna heter hon...

Vielä viisi minuuttia. Viisari heilahti ja enää olisi neljä minuuttia aikaa. Taputin hermostuneena pöytää ja vääntelehdin tuolilla kuin perjantaina viimeisellä oppitunnilla istuva teini. Vilkaisin tietokoneen ruutua edessäni ja ylpeänä totesin mielessäni, että olin kaikki kirjanpitohommat saanut tehtyä. Kuulin askelia ja odotin intoa puhkuen, että pomoni sanoisi, että kaikki olisi okei ja saisin mennä.
”Hyvää työtä, Nicky! Mun on pakko pyytää sulta apua salin puolelle pariksi tunniksi. Kirsti tulee myöhässä”, pomoni hymyili minulle anovasti.
”Joo, totta kai! Ei mulla ole muutakaan”, virnistin. Paitsi Kosti, murahdin vielä mielessäni.

Vihdoin päästyäni töistä melkein juoksin uskollisen Opelini luokse. Ovi auki, penkille rysähdys, ovi kiinni, virta-avaimet lukkoon ja täyttä kaasua kohti Piilovuorta. Piilovuoreen päästyäni huokaisin helpotuksesta ja nousin autosta ylös.
”Kato meidän työnarkomaanikin pääsee joskus tänne asti”, Tomi virnisti minulle astuessaan tallista ulos.
”Määhän käyn täällä joka päivä”, tokaisin vilkuillen kohti Kostin tarhaa.
”Et silloin, kun mää olen täällä”, Tomi naurahti.
”Oliko sulla ikäv…?” Lauseeni keskeytyi, kun kuulin kovan hirnahduksen ja näin tummanruskean pään tarhan portilla.
”Jollakin ainakin on”, Tomi hymyili iskien silmää.
En kerinnyt enää juoruilemaan Tomin kanssa, vaan kiisin Kostin luokse, joka odotti minua pää pystyssä tarhallaan.
”Voi mamman rakas! Anna mulle anteeks”, virnistin Kostille anteeksipyytävännäköisenä.
Kaivoin taskustani herkkupalan, jonka Kosti pisti poskeensa tyytyväisenä. Tummanruskean pään viereen ilmestyi kimo pää.
”Moi Ripa! Haluatko sääkin herkun? Yks vaan sitten, ettei omistajasi syyttele, että oon syöttänyt sut palleroksi”, hymyilin Kostin tarhakaverille.
Raibe oli aina Kostin number one best friend forever, mutta Ripa oli hyvä kakkonen. Joskus minä ihmettelin, miten kaksi oria tuli niin hyvin toimeen kuin Kosti ja Ripa, mutta ne eivät olleet osoittaneet tappelun merkkejä Ripan saavuttua. Kaksikosta Ripa oli se menevämpi osapuoli, mutta sekin oli saanut Kostiin hieman elämään eikä Kosti ollut ratsastamaan lähdettyä yhtä vetelä kuin ennen Ripaa.

Talutin Kostin tallin puolelle hoitaakseni sen kuntoon ratsastuslenkkiä varten. Kosti seisoi tapansa mukaan nukkuen paikoillaan, kun minä hoidin sitä. Olin saanut orin kauttaaltaan harjattua, mutta kaviot piti vielä putsata.
”Hei jäbä! Herääppäs nyt… Mun pitää putsata sun kaviot”, tokaisin Kostille taputellen sitä lavalle.
Näin, kuinka Kosti hieman raotti silmiään, mutta laittoi ne saman tien kiinni.
”Jörö, nyt ne silmät auki ja kavio ylös!” murahdin Kostille ja painauduin hieman Kostin kylkeä vasten.
Kosti heräili pikkuhiljaa ja suostui nostamaan jalkansa. Putsasin kaviot mahdollisimman nopeasti ennen kuin ori nukahtaisi uudestaan. Kosti sai jonkinlaista virkeyttä itseensä minun raahatessa varusteita orin turvan eteen.
”Katso Nicky. Moi!” kuulin nimeni sanottavan tallin oven suusta.
”Anni, moi!” sanoin hieman yllättyneenä Kostin kimon tarhakaverin omistajalle.
”Oletko sää maastoon lähdössä?” Anni kysyi.
”Joo! Lähettekö Ripan kanssa messiin?” virnistin naikkoselle, joka nyökkäsi ja lähti hakemaan oriaan tarhasta.
Rapsuttelin Kostia sen aikaan, kun Anni hoiti Ripan kuntoon ja pääsi orin selkään.

Kiipesin itsekin Kostin selkään ja otin ohjat käsiini.
”Minne suuntaan mentäisiin?” virnistin Annille, joka lähti edellä Ripan kanssa ja näytti reittiä.
”Kivaa, kun kevät tulee, niin löytää paljon erilaisia maastoreittejä, joista ei vielä talvella tiennytkään”, Anni hymyili ja vilkaisi taaksepäin minua ja Kostia kohden.
”Sepä”, hymyilin takaisin.
Ratsastimme pihaton ohitse, jossa majailivat Tarun omistamia hevosia. Vihdoin ja viimein olin oppinut Piilovuoren pitäjän nimenkin. Annin ja Tominkin muistin, mutta muiden tallilaisten nimet olivat jossain aivojen pölyisissä arkistoissa. Kimo suomenhevosruuna Jörri tuli moikkaamaan meitä aidan viereen ja Kostilta pääsi saman tien kova hirnahdus.
”Mää oon ihan varma, että Kostilla on juttu kimoille”, nauroin Annille, joka alkoi nauraa minun mukanani.
Päästyämme syvälle metsän siimeksiin saavuimme loistavalle laukkasuoralle ja päätimme Annin kanssa ottaa laukkakilpailun hevosilla. Jo alkumetreillä Kosti hävisi pitkäjalkaiselle Ripalle, mutta päästelimme heidän perässään niin lujaa kuin löntystelijä-Kosti viitsi laukata.
”Suorista hieman ryhtiäsi ja kerää hieman enemmän ohjia”, Anni neuvoi polun päästä, jonne hän oli jo Ripan kanssa kerinnyt.
”Joojoo, neiti ratsastusopettaja”, olin jo tottunut, että Anni välillä huomautteli ratsastusvirheistäni, ja asia ei minua haitannut, sillä samalla kehityin itse paremmaksi ratsastajaksi.

Rennon ja hauskan ratsastusretken jälkeen palasimme Annin kanssa takaisin Piilovuoreen ja purimme hevosemme varusteista. Tarhausaikaa oli vielä, joten veimme hevoset vielä hetkeksi tarhailemaan. Anni jatkoi jo matkaansa heinävintille kahvia keittämään. Minä en kyennyt vielä hylkäämään Kostia ja rapsuttelin sitä sekä välillä huomiosta mustasukkaista Ripaa. Pitkäharjainen suomipolle puhalsi lämmintä ilmaa kasvoilleni ja muistutti minua siitä, että kesä ei ollut vielä täällä, vaikka aurinko paistoi jo pidempään eikä luntakaan ollut kuin paikoittain maassa.
”Varo vaan mies! Pian sulla alkaa kunnon treenit kilpailuita varten”, virnistin orille ja painoin sen otsalle pusun ennen kuin seurasin Annin jalanjälkiä heinävintille.
Anni istui heinävintillä juomassa kahvia stetsonipäisen naisen, Tomin sekä yhden hevosenhoitajan, jonka olin nimennyt mielessäni kenttätytöksi.
”Me istuttiin just Tantun, Annin ja Cherryn kanssa lyötiin vetoa siitä, kuinka monta pusua antaisit Kostille”, Tomi vitsaili ja samalla auttoi minua muistamaan kenttätytön ja stetsonipäisen naisen nimet. Cherry ja Tanttu.
Tomi oli ainut, jolle olin paljastanut huonon nimimuistini, sillä olin moikannut kerran häntä väärällä nimellä ja arvannut muut lähemmäs 50 nimeä väärin. Kaadoin itselleni kahvia mukiin ja istahdin Cherryn viereen sohvalle. Meidän keskellä vallitsi hiljaisuus kaikkien siemaillessa kuumaa kahvia, mutta pian hiljaisuuden rikkoi:
”… Petteri Punakuono oli poro nimeltään, ollut ei loiste huono Petterin nenänpään, toiset ilkkuivat silloin majakaksi pilkaten… ”
Taru astui laulellen heinävintin ovesta sisään ja naurahti nähdessään meidät viisi hölmistyneennäköisenä.
”Varo, pian sullekin kasvaa punainen nenä!” Tanttu naurahti Tarulle, joka katsoi meitä hymyillen.
”Jos kesälauluja lauletaan, mää voin liittyä mukaan kuoroon!” ojensin käteni ylöspäin ja virnistin muille.
”Mää oon mukana! Taru saa aloittaa, kun se on jo ääntään valmiiksi hionut”, Cherry nauroi.

Juoruiltani tarpeeksi heinävintillä ja lauleltuani niin suomeksi, ruotsiksi kuin englanniksikin kävin sanomassa Kostille heipat, mutta ensin minun piti käydä moikkaamassa Kostin bff:tä Raibea sekä minun salarakasta Väröä. Taru oli luvannut minulle aikoinaan, että voisin joskus ratsastaa pohjoisruotsalaisellakin ja kerran olinkin sen selässä käynyt Kostin ollessa vielä kakara. Nyt vain kaikki aika meni töiden sekä Kostin ympärillä. Aloin tosissani miettimään, milloin olin käynyt viimeksi vanhempia ja sisaruksia moikkaamassa. Tulin siihen lopputulokseen, että joulun aikaan viimeksi. Kömmerinkylässä ei kuitenkaan kerennyt Keski-Suomeen ikävöimään, sillä Piilovuoren porukasta olikin kuin tullut toinen perhe minulle. Ruotsinkielentaitoni oli kehittynyt sen verran, ettei puhuminen Kömmerinkylän ruotsalaisten kanssa ollut enää vaivalloista. Halattuani Kostia vielä kerran jatkoin matkaa kohti ei-yhtä-rakasta-Opeliani kohti hyräillen samalla Boten Annaa.


Ihanaa lukea taas tarinaa sun kirjoittamana! Mukava aloitus johon pystyy hyvin samaistumaan kun istuu viimeisiä minuutteja koulussa/töissä ja valmistautuu lähtöön, mutta joutuukin sitten pettymään.. Kosti ja Ripa ovat kyllä tulleet ihmeen hyvin toimeen, kun pieniä alun nahisteluja lukuunottamatta kaksikko ei ole joutunut selvittelemään välejä. Ja molempia oripoikia täytyy kyllä aina jäädä yksityistallilla käydessä rapsuttelemaan! Maastoreittejä kyllä löytyy aina kevään tullen uusiakin, mutta laukkasuora taitaa olla se kaikkien kestosuosikki - enkä yhtään ihmettele, varsinkaan kun talvisin ei korkeissa hangissa oikein aina pysty laukkaamaan kunnolla. Odotankin jo innolla teidän kisatreenejä, Kostin kasvua nuoresta hevosesta aikuiseksi on ollut mukavaa seurata ja hieno hevonen se on kyllä koko ajan ollutkin!

Hienoa että pikkuhiljaa porukan nimetkin alkavat jäädä mieleen, vaikka eihän se niin vakavaa olekaan vaikka ei aina kaikkea muistakaan. Ja jouluihminen ei taida päästä karvoistaan edes kesää kohden mennessä, mutta kyllä teidän kanssa oli mukava pitää laulutuokio kesälauluillakin Hienoa kuulla että myös Kömmerinkylä alkaa tuntua ehkä enemmän kodilta, vaikka alku osin ruotsinkielisten lappalaisten kesällä varmasti olikin vaikeaa, muistan sen itsekin kun tänne muutin. Kesää ja auringonpaistetta odotellessa!

Taru

[Nicky]

31.5.2017 Aamutreenaus hyvä idea?

Haukottelin syvään ja venyttelin itseäni hieman sängyssäni. Tämä oli yksi niistä aamuista, kun minulla olisi ollut iltavuoro ja olisin saanut nukkua pitkään, mutta olin päättänyt vetää Kostin kanssa kunnon hikitreenin. Kostin kanssa treenaaminen oli jäänyt turhan vähälle kiireideni vuoksi ja pitäisihän orin kuntoa kohottaa ja kouluttaa, jos meinasin orin kanssa tähdätä kilpailutasolla. Enkä aina jaksaisi orin kanssa kilpailla helpossa C:ssä koulussa ja helpossa luokassa kentässä ja tarkoituksenanihan oli tähdätä Kostin kanssa mahdollisimman korkealle. Painoin kahvin keittymään sillä aikaa, kun tein aamutoimet ja puin tallivaatteet päälle. Tein itselleni pari leipää ja katsoin televisiota syödessäni samalla aamupalaa. Tyhjennettyäni kahvikupin nappasin tallikassin mukaani lähtien kohti ei-Chevrolettiani.

Kaarsin Opelilla Piilovuoren pihaan ajaen vakiopaikalleni huomattuani sen olevan vapaa paikka. Taru oli jo kerennyt hoitamaan aamutallin ja Kosti odotteli minua tallissa kuppi jo tyhjänä. 
"Hei poitsu! Ootko sää valmis treeniin?" virnistin oripojalle luikahtaen sen karsinaan ja taputtaen sitä kaulalle.
Kosti hamuili hieman hupparin taskujani herkkujen toivossa, mutta naureskelin sille:
"Et sää voi mahaa ruveta kasvattamaan, jos sut kuntoon pitäis saada. Ei esteitä ylitetä isolla mahalla."
Otin Kostin käytävälle ja harjailin sitä ratsastusta varten. Tuttuun tapaansa juuri yön yli nukkunut Kosti päätti vielä ottaa aamupäikkärit, että se varmasti jaksaisi hikoilla. Virnistin orille ja vedin karvan suuntaisesti pölyharjalla orin karvaa kiiltävämmäksi. Onneksi ori sen verran mutaisen värinen, ettei haittanut, vaikka se ei olisi täydellisen kiiltävä. Tuttuun tapaan aloin jo herätellä Kostia ennen kavioiden putsausta. Orin kiusaksi laitoin metrin päähän siitä tyhjän ämpärin, jossa Kosti luuli olevan kauraa tai muita herkkuja yrittäen kurkotella ämpärää kohti. Siinä sain kaviot putsattua ja lopulta katsoin Kostin surkeaa ilmettä sen huomatessa ämpärin olevan tyhjä enkä voinut olla antamatta orille porkkananpalasta, jota olin varannut sitä varten mukaan.

Saatuani Kostin varustettua talutin orin pihalle ja törmäsin "ison tallin" kohdalla Taruun, jolla oli käsissään Altsua ja Pandaa.
"God morgon! Teilläkö on aamuinen treeni?" Taru hymyili.
"Joo, joskus on Kostinkin vuoro hikoilla, vaikka lopputulos on varmaan kuitenkin se, että minä hikoilen", virnistin Tarulle. 
Kosti seisoi paikoillaan keskelle kenttää haaveillen sen aikaa, kun kokosin sille kentälle pari ristikkoa ja hieman korkeamman pystyn. Aluksi olin ajatellut orin sitomista kiinni, mutta se oli niin kiinni pilvitaivaassaaan, että jäi heti paikoilleen törröttämään, kun en kiskonut sitä enää perässäni. Kiristin Kostin satulavyötä, laskin jalustimet ja kampesin itseni orin selkään. Onneksi kukaan muu ei lainaillut kauheasti Kostiani, joten sen jalustimet olivat pituudeltaan juuri sopivat minulle. Kosti ei aluksi liikkunut mihinkään maiskuttaessani. Antaessani Kostille reippaasti pohkeita ja nojatessani eteenpäin ori lähti liikkeelle verkkaisesti. Ohjasin sen uralle ja keräsin hieman ohjia pitääkseni tuntuman orissa eikä se alkaisi taas heti velttoilemaan. Parin käyntikierroksen jälkeen ja tehtyjen volttien jälkeen annoin Kostille lisää pohkeita ja maiskutin, mutta Kosti heilutti korviaan ja hieman nopeutti käyntiään. 
"Joku ei tykkää aamutreenauksesta", kuulin jonkun naurahtavan kentän laidalta.
Vilkaistaessani näin Annin.
"Mää ajattelin, että tämä olisi hyvä idea", virnistin naiselle, joka nauroi.
Annoin Kostille uudestaan pohkeita ja tällä kertaa se jopa jaksoi nostaa hitaan raviin. Keventäminen oli jopa tuskaa orin ravissa sen askeleiden välissä ollessa pitkät välit ja purin huulta. Maiskautin ja Kosti nosti hieman ravin vauhtia.

Kierroksen jälkeen Kosti alkoi pikkuhiljaa nopeutumaan eikä ravi ollut yhtä tuskaisen hidasta. Ohjasin Kostin ristikolle, mutta ori ei jaksanut nostaa jalkojansa tiputtaen puomin. Murahdin hiljaa pudistaen päätäni. Maiskautin Kostille ohjaten sen kentän toisessa päädyssä olevaa ristikkoa kohti. Annoin hieman lisää pohkeita Kostille ennen ristikkoa, mutta toivotonta... Kosti tiputti toisenkin puomin. 
"Pitääkö sun urheiluhevoseen ostaa lisää pattereita?" näin Tomin virnistelevän aidan vieressä.
"Se on vaan aamu-uninen", hymyilin Tomille mieleni tehden heittää häntä jollakin.
"Paras kuulemani selitys", Tomi nauroi.
"Tuu sitten itse istumaan tän haaveilijan selkään", tuhahdin Tomille valuen alas Kostin selästä ja taluettaen orin miehen luokse. 
Saatuani kypärän päästäni pois tarjosin sen Tomille pyyhkien hikeä otsaltani. Lämpöä oli vasta 12 astetta, mutta silti jo hikoilin Kostin selässä. Tomi oli päässyt jo Kostin selkään ja ohjasi sen uralle. Kosti unelmoi yhtä paljon Tomi selässään ja ehkä jopa enemmän kuin minä selässä. Tomi yritti nostaa ravin, mutta joutui toistamaan määräykset pariin kertaan ennen kuin Kosti todella nosti ravin.
"Tää sun heppas oikeasti protestoi", Tomi naurahti minulle ratsastaessaan ohi.
"Yrititkö sää väittää mulle, että olisin huono ratsastaja", tuijotin Tomia, joka piti suunsa kiinni.
En pystynyt olemaan nauramatta miehen ilmeelle. Tomillakaan ei pysynyt poker face ja hänkin revähti nauruun. Kosti heilutteli päätään ylös ja alas nopeuttaen ravin vauhtia. Tomilla ei ollut ongelmia pysyä orin selässä sen äkillisestä toiminnasta huolimatta. 

Kostikin heräili viimein ja minun noustua selkään esteetkin jo sujuivat orilta tiputtelematta puomeja enää. Tomi taputti meille kentän laidalta ja näytin hänelle kieltäni. Tomi nosti pystyesteen korkeutta 80 senttimetriin ja Kosti ylitti esteen ilman ongelmia jättäen esteen ja itsensä väliin ilmavaraa. Estettä nostettiin aina 100 senttimetriin, joka oli minulle ja Kostille uudempi korkeus. Irtona kosti hyppäsi 100 sentin yli, mutta selästä käsin sitä korkeutta ei ollut vielä ylitetty. Nelivuotias ori pudisteli päätään ja puuskutti hieman.
"Vastahan me päästiin vauhtiin", nauroin Kostille.
Laukkasimme kierroksen kentän ympäri, kunnes ohjasin Kostin uudelleen esteille. Askeleet Kosti kohdisti oikein esteelle ja kannustin sitä vielä hieman ennen estettä. Kosti ponkaisi varmasti ylöspäin ja tuuli humisi korvissamme meidän kiitäessä esteen yli. Kuulin Tomin taputtavan meille meidän laskeuduttuamme maahan ja hidastettuani Kostin vauhtia vilkaisin 100 sentistä estettä, joka oli yhä pystyssä. Innoissani taputin Kostia kaulalle antaen sille löysemmät ohjat ja kuljimme muutaman kierroksen käynnissä sekä harjoitusravissa kentän ympäri. Kostin hieman rauhoituttua purin pystyttämäni esteet Tomin avustamana ja suuntasin Kostin kanssa vielä pienelle maastolenkille. Olin jo oppinut tuntemaan Piilovuoren läheisiä maastoja enkä ollut enää niin jatkuvasti eksysissä, kuten aina. Päivän kuluessa ilma alkoi lämmitä ja ajattelin hieman kahlata Kostin kanssa läheisessä joessa.

Pääsimme joelle asti meidän kulkiessa lyhyintä reittiä, mikä ei vienyt kuin maksimissaan noin 10 minuuttia. Kosti ei kammonnut vettä ollenkaan, mutta varmuuden vuoksi laskeuduin sen selästä alas ja talutin Kostia lähemmäs vettä. Kosti ravasi vierelläni vettä ja laski päänsä juoden jokivettä. Naurahdin orille, mutta nauruni jäi lyhyeen, sillä Kosti alkoi kahlata yhä pidemmälle ja minulla alkoi loppua ratsastussaappaissa pituus. Yritin kääntää oria takaisin rantaa kohti, mutta onnessaan se kahlasi aina niin, että vesi ulottui sen mahaan asti. Minä en ollut yhtä onnellinen, sillä minulla oli molemmat saappaat täynnä vettä. Hetken ulkopuolinen katsoja olisi voinut kuvitella, että päästäni nousisi harmaa pilvi ja kiskoisin orin veden kiroillen. Minusta tilanne vain oli niin huvittava, että repesin nauruun ja Kosti palasi vierelleni ihmettelemään kohtaustani. Se tönäisi minua hieman päällään. Minä menetin tasapainoni ja kaaduin selälleni veteen. Ohjien ote liposi kädestäni, mutta saadessani pään takaisin pinnalle Kosti odotti vieressä uskollisena ja katsoi minua hieman hämillään. Ratkesin nauruun yhä kovemmin ja jouduin ottamaan tukea Kostistta pysyäkseni pystyssä. Kun olin saanut itseni rauhoittumaan, tyhjensin saappaani vedestä päästyämme rannalle. Yritin myös hieman puristella vettä vaatteistani, mutta siinä lähes epäonnistuen. Talutin Kostin takaisin tallille ja Piilovuoren pihassa Taru katsoi minua hieman kummissaan:
"Oliko lämmintä vettä? En mää tiennyt, että uimakelit on alkanut jo."
"Ei se nyt kovin", nauroin Tarulle.
Taru neuvoi minua tulemaan päärakennukseen lainaakseni häneltä kuivia vaatteita. Hoidin Kostin ensin kuntoon ja talutin Ripan kaveriksi tarhaan. Jatkoin matkaani vettä valuen kohti päärakennusta. Taru oli hieman pienempi kuin minä ja vaatteet hieman puristivat minua joka paikasta. Kiitin Tarua vaatteista, mutta minulle tuli kiire lähteä, sillä huomasin kelloa katsoessani, että tunnin päästä minun pitäisi olla jo töissä.


Juhannuksena vihdoin ja viimein sain aikaa istua koneen ääressä ja lukea tarinasi! Tai luinhan sen jo aiemminkin, mutta kommentoimaan asti en ehtinyt Tätä tarinaa oli mukava lukea, ja aamu-unisuuden pystyi lähes tuntemaan vähän kaikkien ollessa väsyneitä. Tomi ja Anni ovat varmaan löytäneet jonkun väsymyksen pois vievän teen tai kahvin kun allekirjoittanutkin oli vähän unelias aamutallissa.. Kosti ja Ripa olivat molemmat vetelemässä sikeitä karsinoidensa perällä kun yksityistallin puolella kävin aamusapuskat viemässä, ovat ne kyllä hyvin kotiutuneet tänne!

Hauskaa oli nähdä myös sivusilmällä Tomi Kostin selässä, nuorukainen on viime aikoina mennyt paljon noilla meidän vauhdikkaammilla nelijalkaisilla että aamu-unista hevosta ei ole varmaan hetkeen tullut vastaan Lopulta teidän estehyppelötkin taisivat mennä ihan mallikkaasti ja sen turhempia tiputtelematta, mitä Tomin selitystä treenihetkestänne kuuntelimme Ullen kanssa iltatallissa. Olitte te kyllä aikamoinen näky kun joelta tulitte takaisin, Kosti taisikin ajatella kahlaamisen sijaan heittää talviturkin pois samantien. Ehkä vielä myöhemmin kesällä päästään todistamaan paremminkin Kostin uimarintaitoja

Taru